Jacobina & Sarau da Cultura

Torstaina lounaan jälkeen päätimme lähteä pienelle seikkailuretkelle noin tunnin matkan päässä olevaan naapurikaupunkiin, Jacobinaan. Meille oli kerrottu, että sieltä löytyisi kaikenlaista jännää kuten muutama näkemisen arvoinen vesiputous kävelymatkan päässä keskustasta. Niitä lähdimme sitten metsästämään, vaikkei meillä ollut mitään hajua, miten oikeasti löytäisimme putouksille. Kuulemma jotkut suomalaiset ovat ainakin väittäneet patikoineensa niille ihan ominpäin, vaikka olivat tosin olleet reissun jälkeen melko pahasti naarmuilla. Harkitsimme tätäkin vaihtoehtoa, pitäähän elämässä olla jännitystä.

Matka taittui kätevästi bussilla, joka kustansi yhteen suuntaan viisi realia eli noin kaksi euroa. Sama halpa linja pysyi, kun löysimme itsellemme yöpaikaksi pienen paikallisen pousadan eli majatalon: maksoimme kahden hengen huoneesta 48 realia eli yöpyminen kustansi vain kymmenisen euroa per naama. Ei paha, varsinkaan kun huoneet olivat jopa Suomen mittapuulla hyvää tasoa televisioineen ja ilmastointeineen ja hintaan kuului myös aamiainen. Kerroimme majapaikkamme pitäjälle, että olimme tulleet katsomaan vesiputouksia ja hän ilmoitti soittavansa jollekin tuttavalleen, joka voisi auttaa. Sillä välin me lähdimme tutustumaan uuteen kaupunkiin, jonka maisemat vaikuttivat paljon viihdyttävimmiltä kuin Capim Grosson kuivat aavikot. Jacobinaa ympäröivät nimittäin komeat vuoret ja päädyimmekin kiipeämään todella pitkät ja todella jyrkät portaat yhdelle nyppylälle, jonka päällä seisoi iso valkoinen risti ilmeisesti jonkinlaisena nähtävyytenä. Näköalat oli kyllä hikoilun arvoiset!

Kun valuimme takaisin yöpaikkaamme, meitä odotteli paikallinen mies, joka oli kohtuuhintaan halukas lähtemään oppaaksemme ja viemään meidät katsomaan kahta lähellä olevaa vesiputousta. Lähtö olisi seuraavana aamuna puoliseitsemältä. Tarjous kuulosti hyvältä ja kukonlaulun aikaan lähdimme kyseisen hepun johdolla patikoimaan (tosin puolisen tuntia myöhässä, mikä ei enää edes jaksa yllättää). Reitti kiemurteli tasaisen nousujohteisena läheisille vuorille ja vaikka aurinko ei ollut vielä edes kunnolla noussut, niin itse ainakin olin aivan hiestä märkä jo parin kilometrin jälkeen. Jossain vaiheessa käännyimme varsinaiselta tieltä pienelle metsäpolulle, joka tarjosi tällaiselle suomalaisturistille ihan riittävästi viidakkoseikkailun tuntua. Ensimmäinen vesiputous oli melko pieni, ehkä viisi metriä korkea, mutta paikka oli kyllä aivan upea. Uimme putouksen alla olevassa lammikossa ja lopulta kiipeilimme kallioita pitkin putouksen päälle. Tässä vaiheessa oppaamme ilmoitti, että alas ei tarvitse enää laskeutua, sillä matka jatkuu syvemmälle metsään putouksen yläjuoksulle päin. Mikäs siinä, paitsi että olimme jättäneet kaikki tavaramme alas rannalle. No, tämä opaskaveri sitten loikkasi reippaasti alas sen viitisen metriä veteen, joka näytti ainakin omaan silmääni todella matalalta, kauhoi kaikkien meidän neljän laukut sun muut hartioilleen ja kiipesi takaisin ylös. Hyvä palvelu.

Seuraavalle putoukselle mentäessä kiipeiltiin vähän lisää kallioilla kaikenlaisten puunjuurien ja liaanien varassa. Olipahan vaivan arvoista, sillä toinen putous oli vähintään ensimmäisen veroinen. Paluumatkan kuljimme pitkin vuoristopolkua, jolta oli aivan käsittämättömän komeat maisemat. Toivottavasti saan niistä jossain vaiheessa muiden ottamia kuvia, oman kameran akku nimittäin päätti hyytyä, kun oltiin kuljettu ehkä kilometrin verran Jacobinan keskustasta. Huikea reissu kuitenkin, täytyy kyllä sanoa, että Brasilian luonto on kaunista. Ilmeisesti melko lähellä olisi ollut kolmaskin vesiputous, mutta reitti sinne oli kuulemma liian vaarallinen ja jos meitä opastanut tyyppi on sitä mieltä, niin taidan uskoa suosiolla. Oli myös luultavasti hyvä, että ominpäin seikkailut jäivät tällä kertaa väliin.

Viikonlopun kohokohta AEC-TEA:ssa oli iso kulttuuritapahtuma Sarau da Cultura, jossa meikäläinenkin pääsi täällä oikeastaan ensimmäistä kertaa tapahtumanjärjestämistä muistuttavan puuhastelun pariin. Ideana oli siis pitää isot juhlat, jossa tämän kuun aikana järjestettyjen erilaisten työpajojen oppilaat pääsivät esittelemään omia tuotoksiaan. Ohjelmassa oli mm. musiikkia, improteatteria ja valokuvanäyttely. Itselleni on tässä vaiheessa (Sarau da Culturan ja parin aiemman pienemmän häppeningin perusteella) selvinnyt joitakin melko oleellisia eroja suomalaisten ja brasilialaisten tavassa järjestää tapahtuma.

Paikallisten erittäin joustavalle aikakäsitykselle on oikeastaan melko luonnollista jatkoa, että täällä harvemmin suunnitellaan juuri mitään kovin tarkasti, saati sitten testattaisiin asioiden toimiminen käytännössä etukäteen. Silti kukaan ei tunnu erityisen stressaantuneelta ja asioita ratkotaan luovasti improvisoiden sitä mukaan kun ne tulevat eteen. Totta kai tämä tarkoittaa, että joitakin juttuja joudutaan tekemään useaan kertaan ja kaikki asioita ei yksinkertaisesti saada ratkaistua, jolloin ne vain jätetään huomioimatta. Tuntuu, että jotain etukäteen suunniteltua lopputulosta paljon tärkeämpää on täällä se, että ihmiset tekevät ja kokevat asioita yhdessä ja että kaikki ovat mukana tavalla tai toisella. Ja sehän toimii: ihmisillä oli hauskaa, kaikki söivät, joivat, pääsivät kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan muusta ohjelmasta, vaikka pari kertaa koko paikasta sammui valot. Kun näin kävi, kaikki paikalla olevat rupesivat yhdessä touhuamaan asian ratkaisemiseksi. Tästä voisi vaikka oppia jotain.