Jacobina & Sarau da Cultura

Torstaina lounaan jälkeen päätimme lähteä pienelle seikkailuretkelle noin tunnin matkan päässä olevaan naapurikaupunkiin, Jacobinaan. Meille oli kerrottu, että sieltä löytyisi kaikenlaista jännää kuten muutama näkemisen arvoinen vesiputous kävelymatkan päässä keskustasta. Niitä lähdimme sitten metsästämään, vaikkei meillä ollut mitään hajua, miten oikeasti löytäisimme putouksille. Kuulemma jotkut suomalaiset ovat ainakin väittäneet patikoineensa niille ihan ominpäin, vaikka olivat tosin olleet reissun jälkeen melko pahasti naarmuilla. Harkitsimme tätäkin vaihtoehtoa, pitäähän elämässä olla jännitystä.

Matka taittui kätevästi bussilla, joka kustansi yhteen suuntaan viisi realia eli noin kaksi euroa. Sama halpa linja pysyi, kun löysimme itsellemme yöpaikaksi pienen paikallisen pousadan eli majatalon: maksoimme kahden hengen huoneesta 48 realia eli yöpyminen kustansi vain kymmenisen euroa per naama. Ei paha, varsinkaan kun huoneet olivat jopa Suomen mittapuulla hyvää tasoa televisioineen ja ilmastointeineen ja hintaan kuului myös aamiainen. Kerroimme majapaikkamme pitäjälle, että olimme tulleet katsomaan vesiputouksia ja hän ilmoitti soittavansa jollekin tuttavalleen, joka voisi auttaa. Sillä välin me lähdimme tutustumaan uuteen kaupunkiin, jonka maisemat vaikuttivat paljon viihdyttävimmiltä kuin Capim Grosson kuivat aavikot. Jacobinaa ympäröivät nimittäin komeat vuoret ja päädyimmekin kiipeämään todella pitkät ja todella jyrkät portaat yhdelle nyppylälle, jonka päällä seisoi iso valkoinen risti ilmeisesti jonkinlaisena nähtävyytenä. Näköalat oli kyllä hikoilun arvoiset!

Kun valuimme takaisin yöpaikkaamme, meitä odotteli paikallinen mies, joka oli kohtuuhintaan halukas lähtemään oppaaksemme ja viemään meidät katsomaan kahta lähellä olevaa vesiputousta. Lähtö olisi seuraavana aamuna puoliseitsemältä. Tarjous kuulosti hyvältä ja kukonlaulun aikaan lähdimme kyseisen hepun johdolla patikoimaan (tosin puolisen tuntia myöhässä, mikä ei enää edes jaksa yllättää). Reitti kiemurteli tasaisen nousujohteisena läheisille vuorille ja vaikka aurinko ei ollut vielä edes kunnolla noussut, niin itse ainakin olin aivan hiestä märkä jo parin kilometrin jälkeen. Jossain vaiheessa käännyimme varsinaiselta tieltä pienelle metsäpolulle, joka tarjosi tällaiselle suomalaisturistille ihan riittävästi viidakkoseikkailun tuntua. Ensimmäinen vesiputous oli melko pieni, ehkä viisi metriä korkea, mutta paikka oli kyllä aivan upea. Uimme putouksen alla olevassa lammikossa ja lopulta kiipeilimme kallioita pitkin putouksen päälle. Tässä vaiheessa oppaamme ilmoitti, että alas ei tarvitse enää laskeutua, sillä matka jatkuu syvemmälle metsään putouksen yläjuoksulle päin. Mikäs siinä, paitsi että olimme jättäneet kaikki tavaramme alas rannalle. No, tämä opaskaveri sitten loikkasi reippaasti alas sen viitisen metriä veteen, joka näytti ainakin omaan silmääni todella matalalta, kauhoi kaikkien meidän neljän laukut sun muut hartioilleen ja kiipesi takaisin ylös. Hyvä palvelu.

Seuraavalle putoukselle mentäessä kiipeiltiin vähän lisää kallioilla kaikenlaisten puunjuurien ja liaanien varassa. Olipahan vaivan arvoista, sillä toinen putous oli vähintään ensimmäisen veroinen. Paluumatkan kuljimme pitkin vuoristopolkua, jolta oli aivan käsittämättömän komeat maisemat. Toivottavasti saan niistä jossain vaiheessa muiden ottamia kuvia, oman kameran akku nimittäin päätti hyytyä, kun oltiin kuljettu ehkä kilometrin verran Jacobinan keskustasta. Huikea reissu kuitenkin, täytyy kyllä sanoa, että Brasilian luonto on kaunista. Ilmeisesti melko lähellä olisi ollut kolmaskin vesiputous, mutta reitti sinne oli kuulemma liian vaarallinen ja jos meitä opastanut tyyppi on sitä mieltä, niin taidan uskoa suosiolla. Oli myös luultavasti hyvä, että ominpäin seikkailut jäivät tällä kertaa väliin.

Viikonlopun kohokohta AEC-TEA:ssa oli iso kulttuuritapahtuma Sarau da Cultura, jossa meikäläinenkin pääsi täällä oikeastaan ensimmäistä kertaa tapahtumanjärjestämistä muistuttavan puuhastelun pariin. Ideana oli siis pitää isot juhlat, jossa tämän kuun aikana järjestettyjen erilaisten työpajojen oppilaat pääsivät esittelemään omia tuotoksiaan. Ohjelmassa oli mm. musiikkia, improteatteria ja valokuvanäyttely. Itselleni on tässä vaiheessa (Sarau da Culturan ja parin aiemman pienemmän häppeningin perusteella) selvinnyt joitakin melko oleellisia eroja suomalaisten ja brasilialaisten tavassa järjestää tapahtuma.

Paikallisten erittäin joustavalle aikakäsitykselle on oikeastaan melko luonnollista jatkoa, että täällä harvemmin suunnitellaan juuri mitään kovin tarkasti, saati sitten testattaisiin asioiden toimiminen käytännössä etukäteen. Silti kukaan ei tunnu erityisen stressaantuneelta ja asioita ratkotaan luovasti improvisoiden sitä mukaan kun ne tulevat eteen. Totta kai tämä tarkoittaa, että joitakin juttuja joudutaan tekemään useaan kertaan ja kaikki asioita ei yksinkertaisesti saada ratkaistua, jolloin ne vain jätetään huomioimatta. Tuntuu, että jotain etukäteen suunniteltua lopputulosta paljon tärkeämpää on täällä se, että ihmiset tekevät ja kokevat asioita yhdessä ja että kaikki ovat mukana tavalla tai toisella. Ja sehän toimii: ihmisillä oli hauskaa, kaikki söivät, joivat, pääsivät kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan muusta ohjelmasta, vaikka pari kertaa koko paikasta sammui valot. Kun näin kävi, kaikki paikalla olevat rupesivat yhdessä touhuamaan asian ratkaisemiseksi. Tästä voisi vaikka oppia jotain.

Beleza!

Huhheijaa, taas on jonkin aikaa vierähtänyt! Reissussa on oltu kohta kolmisen viikkoa ja elämä alkaa pikkuhiljaa sujua rutiinilla. Joka päivä vastaan tulee edelleen uusia tilanteita, mutta peruskuviot rupeavat jo olemaan tuttuja. Herätys on joka aamu suunnilleen puoliseiskan aikoihin ja ihme kyllä, tällä pallonpuoliskolla siihen aikaan herääminen tuntuu jopa luontevalta. Ihmiset heräävät täällä ylipäätään todella aikaisin, koska aamut ovat miellyttävän viileitä ja siksi hyvää aikaa hoidella asioita ennen kuin lämpötila nousee aamu- ja iltapäivän ajaksi turhan korkeaksi. Varsinaista siestaa täällä ei sentään vietetä, mutta ihmiset toimivat päiväsaikaan (ja tosin oikeastaan muulloinkin) leppoisan rauhallisella tahdilla eikä kenelläkään tunnu olevan koskaan kiire minnekään.

Paikallinen aikakäsitys vaatii kyllä totuttelua. Brasiliassa on täysin hyväksyttyä ilmestyä sovittuihin tapaamisiin myöhässä tai jättää kokonaan tulematta erikseen ilmoittamatta. Samoin on hyväksyttyä lopettaa kesken jonkin sovitun asian tekeminen ilman, että sitä tarvitsisi juuri selitellä. Ja nämä seikat myös näkyvät ihmisten käytöksessä, joka päivä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on opeteltava aivan uudenlainen suhtautuminen siihen, että joku lupaa tulla paikalle tai järjestää jonkin asian. Meininkinä on, että "katsellaan". Tämä tuntuu vieläkin vaikealta ja turhauttavalta, mutta kun asian vain ymmärtää ja muistaa, niin kyllä sen kanssa toimeen tulee. Sitä paitsi sain paikallisten käytökselle varsin hyvän selityksen. Ihmiset ovat täällä tottuneet elämään melko kaaosmaisissa olosuhteissa, jotka saattavat muuttua koska tahansa (vedentulo saattaa lakata hetkenä minä hyvänsä, rahan arvo voi romahtaa yhdessä yössä, kolmannes kaupungin työntekijöistä saattaa saada potkut vaalien jälkeen jne.) Niinpä paikalliset suhtautuvat asioihin rauhallisesti ja äärettömän joustavasti ja pitävät tapaamisten peruuntumisia ja myöhästelyä pelkkinä pikkujuttuina.

AEC-TEA:ssa oli suht aktiivinen viikonloppu. Täällä järjestettiin paikallisille maksuttomia teatteri- ja sirkustyöpajoja, jotka olivat ilmeisen suosittuja. Tänne saapui myös uusi vapaaehtoinen Yhdysvalloista, tyttö nimeltä Alex. Lisäksi useita vuosia täällä työskennellyt suomalainen Aija tuli vierailulle Salvadorista ja hänelle pidettiin sunnuntaina isot yllätysjuhlat. Aija listasi meille muutaman käymisen arvoisen paikan (vesiputouksia ja naapurikaupunkeja) melko lähellä Capim Grossoa, joihin varmaan tulee tehtyä jossain vaiheessa viikonloppuretkiä. Lisäksi pohdinnassa ovat suunnitelmat helmikuun lopulla olevien karnevaalien varalle. Meillä on nimittäin silloin harjoittelusta ilmeisesti vajaan viikon vapaat, koska ymmärtääkseni koko maassa ei silloin juuri töitä tehdä. Kiinnostaisi kovasti lähteä tutustumaan Salvadorin karnevaalimeininkeihin, joita kuulemma mainostetaan maailman suurimpana katutapahtumana (Riossa on ilmeisesti isommat juhlat, mutta ne tapahtuvat paljon muuallakin kuin kaduilla). Ongelma on vain se, että hostellien hinnat vähintään viisinkertaistuvat karnevaalien aikaan ja lisäksi huone pitäisi ottaa vähintään viikoksi. Kallista lystiä siis. Karnevaaliaika sisältää myös muutamia muita käytännön ongelmia kuten sen, että julkinen liikenne ja taksit eivät silloin kulje ja kaikki palvelut ovat muutenkin vähän niin ja näin. Pienenä oljenkortena Aija on luvannut kysellä työpaikkanaan olevasta hostellista, saisiko hän meille varattua huoneet vain pariksi päiväksi, mikä olisi melkoisen upea juttu. Noh, karnevaaleja juhlitaan kuitenkin joka paikassa, joten eiköhän niiden aikaan ole hupia tiedossa joka tapauksessa!

Välikuulumiset

Jepjep, eka viikko Capim Grossossa on sitten takanapäin. AEC-TEA ja lähikulmat alkavat pikkuhiljaa tuntua tutuilta ja nuo harjoittelukuviotkin hahmottuvat vähitellen selkeämmiksi. Tulevina kuukausina on tiedossa ainakin jonkinlaisten sirkus- ja teatterityöpajojen, parin musiikkitapahtuman ja leffatuokion järkkäilyä sekä järjestön nettisivuille kirjoittelua. Vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta ja odottelen innolla, että homma pääsee pyörähtämään kunnolla käyntiin.

Viime viikko kului pitkälti kierrellessä ympäri kaupunkia ja totutellessa AEC-TEA:n arkirytmiin. Meitä järjestön tiloissa asuvia vapaaehtoisia on tällä hetkellä viisi ja tammikuun aikana on ilmeisesti tulossa vielä muutama lisää. Pääasiassa vapaaehtoisten hommana on osallistua järjestön toimintaan esimerkiksi järjestämällä tapahtumia tai opettamalla englantia, mutta sen lisäksi käytämme paljon aikaa ihan perinteisiin kotitöihin kuten siivoukseen, tiskaamiseen ja ruuanlaittoon sekä yhteisten tilojen ylläpitoon. Leppoista puuhastelua, vaikka osa töistä vaatii pientä opettelua, kun käytössä olevat resurssit eivät ole ihan samat kuin kotosuomessa. Esimerkiksi puutarhan kitkemiseen saimme työkaluksi vasaran.

Perjantaina pääsimme avustamaan kulttuurituottajalle vähän harvinaisemmassa hommassa, nimittäin puiden kaatamisessa. AEC-TEA:aan ollaan aikeissa rakentaa esiintymislava teatteriryhmää varten ja suunnitellussa kohdassa sattui tietysti kasvamaan helkkarin iso puu, joten ei auttanut muu kuin tarttua kirveeseen. Urakassa tuli onneksi auttamaan jonkinlainen paikallinen metsien mies, jota ilmeisesti kutsutaan kieltämättä kuvaavalla lempinimellä "the hunter". Hän teki suurimman osan työstä ja tyyli oli melko omalaatuinen: kaveri kiipesi sandaalit jalassa ilman turvaköysiä tai muita vastaavia turhuuksia puun latvaan ja hakkasi machetellaan oksat poikki yksi kerrallaan. Mikäs siinä, tehokasta touhu ainakin oli. The hunter löysi puusta myös paikallisten hyönteisten (vähän ampiaisia isompia, kuulemma ärhäköitä pirulaisia) rakentaman pesän, jonka hän tuhosi meidän muiden seisoskellessa turvallisen matkan päästä. Tämän jälkeen hän leikkasi pesästä irti hunajakennoja ja tarjosi niitä meille maistettavaksi. Pakkohan sitä oli kokeilla, kun kerran tarjottiin, mielenkiintoinen makuelämys.

Aloitimme myös opiskelemaan portugalin alkeita, joita meille käy säännöllisesti opettamassa eräs paikallinen 15-vuotias poika, joka itse opiskelee englantia AEC-TEA:ssa. Voi olla, että kielen haltuun ottamisessa kestää vielä jokunen hetki, mutta eiköhän kolmessa kuukaudessa rupea ainakin perusasiat sujumaan. Se helpottaisi eloa kovasti, sillä paikallisista vain hyvin harvat puhuvat englantia ja kielimuuriin törmää jatkuvasti. Jokusen kerran viikossa tulee käytyä treenamassa myös capoeiraa, eräänlaista paikallista taistelulajia, joka tuntuu olevan täällä todella suosittua. Aivan AEC-TEA:n lähistöllä (Capim Grossossa tosin mikään ei varsinaisesti ole kaukana) kokoontuu iltaisin eräs ryhmä, jossa käy sekaisin niin lapsia, naisia, aivan vasta-alkajia kuin selvästi kokeneempia harrastajiakin. Ryhmän ilmapiiri on aivan mahtava ja itse laji on todella hauska sekoitus taistelulajia, musiikkia ja rentoa hengailua. Täytyy sanoa, että varsinkin näillä lämpöasteilla se käy myös todella rankasta liikunnasta, etenkin tälläiselle kankealiikkeiselle ja lihavahkolle tyypille.

Viikonloppuna täällä pidettiin pienet läksiäisjuhlat jokusen kuukauden AEC-TEA:ssa työskenneelle meksikolaiselle Enriquelle. Samalla pääsin tutustumaan muutamiin paikallisiin, joista suurin osa on todella mukavaa ja avointa sakkia. Pienenä yllätyksenä tapasin mm. brasilialaisia hevimusiikin ystäviä, joiden keskuudessa esimerkiksi Nightwish ja Mokoma ovat ilmeisesti kova juttu. Sain myös kuulla näytteitä brasilialaisesta hevituotannosta bändiltä nimeltä Krisisun ja tällaiselle hevimaallikolle se kuulosti pitkälti samalta kuin muidenkin genren edustajien örinä. Ilmeisesti täällä kuunnellaan siis muutakin kuin pelkkää sambaa.

Capim Grosso ja harjoittelun aloitus

Kaikki brasilialaiset tuntevat kaksi eri aikaa: Jumalan  ja Hallituksen ajan. Jokainen osavaltio saa valita, eletäänkö siellä Jumalan ajassa eli sen mukaan, millä aikavyöhykkeellä satutaan olemaan, vai siirretäänkö kellot samaan aikaan kuin maan pääkaupungissa. Meidän osavaltiomme Bahia oli ilmeisesti päättänyt vuodenvaihteessa siirtyä ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen Hallituksen aikaan, mikä tarkoitti sitä, että meidän tietämättömien suomalaisten kellot olivat tunnin jäljessä. Jotain paikallisten kiireettömästä meiningistä kertoo se, että asia selvisi meille vasta neljän päivän jälkeen.

Salvador tuli nähtyä ja tykkäsin paikasta kovasti, vaikkei se ihan suosikkikaupunkien joukkoon yltänytkään. Sunnuntaina hyppäsimme bussiin (joka muuten oli halvasta hinnasta huolimatta yllättävän mukava, hakkaa suomalaiset Savonlinjat sun muut mennen tullen) ja matkustimme varsinaiseen määränpäähämme, pieneen Capim Grosson kaupunkiin. Pääsimme perille vasta auringon laskettua, mutta pimeässä ei kuitenkaan tarvinnut lähteä harhailemaan, sillä AEC-TEA:n porukka oli meitä vastassa. Lyhyen tutustumisen jälkeen pääsin viettämään ensimmäisen yöni moskiittoverkon alla, joka kuulemma täällä sisämaassa on oikeasti tarpeen. Erään järjestön vapaaehtoistyöntekijän lapset olivat askarrelleet meille todella sympaattiset tervetuliaiskortit, jotka löytyivät huoneistamme. Olo oli ainakin tervetullut!

Nyt on pari ensimmäistä harjoittelupäivää takana ja homma on tähän asti ollut pelkkää ihmisiin ja paikkoihin tutustumista. Pieni ja rauhallinen Capim Grosso on täysin erilainen paikka verrattuna Salvadoriin, mutta eiköhän täällä viihdy, kun olut on halpaa ja paikalliset todella ystävällisen oloista porukkaa. Kävimme eilen ostamassa viikon ruokavarastot paikalliselta torilta, joka oli melkoinen kaaos: silmänkantamattomiin puolen metrin välein ahdettuja telttakatoksia täynnä erilaisia hedelmiä ja vihanneksia, joista suurinta osaa en edes osannut nimetä. Ja koko paikka tietysti täynnä portugalia huutavia ihmisiä. Eräs paikallinen nainen istui pitkään meidän seurassa ja vaikka hän osasi sanoa englanniksi ainoastaan "oh my god", hän opetti meille vaivalla parinkymmenen eri hedelmän ja kasviksen nimet portugaliksi.

Kämppikseni AEC-TEA:ssa on puolalainen Adam, baarimikko, joka on matkustellut nyt jo useamman vuoden ympäri maailmaa ja viettää kuulemma tämän vuoden täällä Etelä-Amerikassa. Mukava heppu. Myös kaikki muut järjestön työntekijät sekä paikalliset ihmiset, jotka vain hengailevat täällä, vaikuttavat todella mukavilta. Tilat ovat osittain melko alkeelliset ja saapumisestamme asti koko paikassa ei ole ollut mm. juoksevaa vettä lainkaan, koska kaupungin vedenjakelu on jostain syystä poikki. Täytyy myöntää, että kun täyttää wcpöntönsäiliötä käsipelillä naapuritontin kaivosta kannetulla vedellä, tulee hetkittäin ikävä tiettyjä asioita Suomessa. Mutta eiköhän tämä tästä, pikkuhiljaa totutellaan ja asetutaan kodiksi.

Eksoottisia ruokia täällä on saanut maistella ihan kiitettävästi. Salvadorissa ollessamme rannalla eräs Ricardo (nimen ulkoasu on lähinnä arvaus) tyttöystävineen halusi ehdottomasti meidän maistavan paikallista herkkua nimeltä Acarajé. Kyseinen ruoka on eräänlainen murskatuista pavuista valmistettu pallo ja se syödään dipattuna todella tuliseen kastikkeeseen. Kun rupesin maistamaan tätä erikoisuutta, ympärillä oli iso joukko paikallisia, jotka pudistelivat päätään ja kehoittivat olemaan varovainen. Lupaavaa. Alas se kuitenkin meni ja täytyy sanoa, että hyväähän se oli. Huippujuttu Capim Grossossa on se, että vajaan korttelin päästä majapaikastamme on jäätelöbaari, josta saa parilla eurolla mielettömän kokoisia annoksia. Tietty myös mangopuu omalla pihalla on ihan kiva juttu, olen tainnut löytää uuden suosikkihedelmän. Tuntuu, että vähän väliä ihmiset keksivät uusia brasilialaisia herkkuja, joita meidän on ehdottomasti jossain vaiheessa kokeiltava. Mikäs siinä, onneksi kolmessa kuukaudessa varmasti ehtii!

Ensitunnelmia

Lämmin tervehdys Salvadorista, reilun miljoonan ihmisen asuttamasta kaupungista Brasilian itärannikolta jonkin matkaa päiväntasaajan alapuolella! Pitkä syksy tätä reissua odoteltiin, mutta nyt ollaan vihdoin päästy tänne hikoilemaan ja palamaan auringossa.

Opiskelen kulttuurituotantoa Mikkelin ammattikorkeakoulussa ja opintoni ovat nyt edenneet siihen vaiheeseen, että jäljellä on enää viimeinen työharjoittelu ja opinnäytetyön väsääminen. Viime syksynä iski kova hinku lähteä vaihtoon ja koska suorittamattomia kursseja ei juuri enää ollut, päädyin hakemaan harjoitteluun tänne kaukaiseen Brasiliaan. Kutsu kävi ja täällä ollaan!

Teen harjoittelua AEC-TEA-nimisessä järjestössä, joka toimii jonkin verran Mikkeliä pienemmässä Capim Grosson kaupungissa parisataa kilometriä Salvadorista sisämaahan päin. AEC-TEA pyörii vapaaehtoisvoimin ja järjestää paikallisille asukkaille mm. englannin opetusta sekä paljon erilaisia tapahtumia, kuten esimerkiksi leffailtoja ja muuta toimintaa. Järjestössä on ollut harjoittelijoita Mamkista aiemminkin, mutta he ovat opiskelleet joko sosiaalialaa tai yhteisöpedagogeiksi (nytkin sain seurakseni opiskelijat kummaltakin alalta, Vilman ja Elinan), joten kulttuurituotannon opiskelijana olen täällä ikään kuin koekaniinin roolissa. Opettajieni terveiset ennen lähtöäni olivat suurinpiirtein, että "onnea matkaan, katsotaan mitä tapahtuu". Muutama ensimmäinen päivä on vierähtänyt täällä Salvadorissa ja Capim Grossoon siirrymme huomenna bussilla. Varsinaisen harjoitteluni aloitan ensi viikolla ja tarkoitus olisi seuraavan kolmen kuukauden aikana avata tässä blogissa, millaista on olla kulttuurituottajana täällä toisella puolella maailmaa aivan totaalisen erilaisessa ympäristössä Suomeen verrattuna. Tällä hetkellä asia on vielä itsellekin täysi mysteeri, mutta toivotaan, että se kirkastuu jossain vaiheessa.

Samalla toki kirjoittelen tänne myös muuten tarinoita reissun päältä ja omia kokemuksiani Brasiliasta. Menossa on vasta kolmas päivä ja jo nyt tuntuu siltä, että on tapahtunut valtavan paljon. Heti alusta lähtien koettiin jännittäviä hetkiä, kun lentomme Helsingistä Frankfurtiin oli myöhässä lumimyrskyjen takia, emmekä siksi ehtineet jatkolennollemme Salvadoriin. Niinpä jouduimme vaihtamaan lentoa, minkä vuoksi matkustusaikamme venyi yli vuorokauteen ja olimme perillä Brasiliassa vasta yömyöhään. Onneksi lentokentällä oli meitä vastassa Aija, joka on valmistunut Mamkista yhteisöpedagogiksi ja asunut useita vuosia Brasiliassa. Aija lähti myös aikoinaan harjoittelijaksi AEC-TEA:lle, jäi sinne muutamaksi vuodeksi ja työskentelee nykyään eräässä hostellissa täällä Salvadorissa. Hänen kauttaan olemme saaneet helposti varattua huoneet kyseisestä hostellista ja lisäksi hän on toiminut erittäin tervetulleena oppaanamme.

Saatuamme nukuttua aikaeron pois olemme kuluttaneet päivämme kävelemällä ympäri Salvadoria ja tutustumalla kaupunkiin sekä makoilemalla rannalla. Paikka vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ja on rytmiltään ja elämäntavoiltaan täysin eri planeetalta kuin pohjoinen kotimaa. Matkatoverini Vilma totesikin osuvasti, että yhteen sanaan tiivistettynä kaupunkia voisi kuvailla sanalla "kaaos". Tämä ei tarkoita, että paikka olisi varsinaisesti vaarallinen, vaikka ensimmäisenä päivän aikana meidät yritettiinkin ryöstää kahdesti ja toisella kerralla se onnistuikin. Ensin noin kymmenenvuotias poika yritti napata minulta kameralaukun, mutta luovutti onneksi jäätyään alakynteen meitä kolmea vastaan. Sen jälkeen Vilmalta napattiin koru (onneksi ilmeisesti kuitenkin suhteellisen halpa sellainen) kaulasta katuvilinässä keskellä kirkasta päivää. Varkaita siis riittää, joten jatkossa pidämme kaiken vähänkin arvokkaan visusti tallessa hostellillamme. Kaduilla ei kuitenkaan tarvitse pelätä liikkua, kunhan pysyttelee muiden ihmisten ilmoilla eikä lähde yksin seikkailemaan autioille kujille.

Yläpuolinen kuvaus kaaoksesta ja varkauksista kuulostaa paljon pahemmalta kuin mitä todellisuus täällä on. Vastapainoksi on todettava, että kaupunki on äärettömän kaunis ja paikalliset rannat todellisia paratiiseja palmupuineen ja turkoosine merivesineen. Suurin osa ihmisistä on myös todella lämminhenkisiä ja ystävällisiä, vaikka kielimuuri tuottaakin meille jatkuvasti ongelmia, sillä hyvin harvat paikalliset puhuvat edes yhtä sanaa englantia. Ilta-aikaan kaupunki täyttyy aina juhlahumusta ja rumpumusiikista ja isot sambakulkueet valtaavat kadut. Tuntuu siltä, että paikalliset juhlivat vajaan kuukauden päästä alkavia karnevaaleja jo nyt!

Lopuksi täytyy vielä tavoilleni uskollisesti raportoida hieman ruokakokemuksistani. Kävimme eräänä iltana syömässä paikallisessa ravintolassa, jossa tarjoiltiin muutamia paikallisia herkkuja. Söimme portugalilaista makkaraa, eräänlaista jauhoa, joka muistutti hieman perunamuussia mutta ei ollut kuitenkaan sinnepäinkään, lihaa, papuja ja riisiä. Ruoka oli hyvää ja niin mausteista, että syödessä täytyi pitää vähän väliä taukoa. Ateriaan kuului myös kotitekoista chilikastiketta, jota reippaana poikana mätin lautaselle reilusti. Syömättähän se jäi. Olemme syöneet myös paljon hedelmiä täällä, jotka kyllä maistuvat mielettömän hyvältä, varsinkin mangot ovat todella herkullisia. Lisäksi olen jo päättänyt ostaa itselleni tuliaisiksi pakettikaupalla brasiliaista kahvia, joka on niin hyvää, että jopa minä juon sitä helposti mustana, vaikken mikään suuri kahvin ystävä olekaan.

Vaikka takana on vasta reilut pari päivää, tuntuu kaiken tapahtuneen pukeminen sanoiksi mahdottomalta tehtävältä, vaikka teksti venyisi kuinka pitkäksi. Kirjoituksen sekavuus ja epäjohdonmukaisuudet menkööt totutteluvaiheen piikkiin. Toistaiseksi kaikki tuntuu todella uudelta ja aivan pienetkin askareet vaativat sopeutumista. Odotan kuitenkin innolla jatkoa, Capim Grossoon matkustamista ja harjoittelun aloittelua. Yritän päivitellä lisää kuulumisia, kunhan ehdin!

-Antti